Oksentaminen ei ole mitään dramaattista. Ei taito, jossa kehitytään. Syödään vatsa täyteen, juodaan ehkä vettä helpottamaan oksentamista ja mennään vessaan. Sitten vain oksennetaan, hiljaa ja vähäeleisesti. Ei edes sormia kurkkuun.
Turussa syntynyt Matilda oli tottunut kansainvälisyyteen. Tyttö muutti kuusivuotiaana perheensä kanssa Brysseliin ja meni Eurooppa-kouluun samalle luokalle monien Euroopan unionin virkamiesten lasten kanssa.
Matilda pärjäsi koulussa hyvin. Ei kuitenkaan aina riittävän hyvin, jolloin hän sätti itseään päiväkirjan sivuilla. Isä oli hyvä matematiikassa, ja oli tärkeää, että tyttökin menestyisi siinä. Isän kanssa ei muutenkaan viitsinyt olla eri mieltä, sillä se johti helposti riitaan. Eniten kritiikkiä tuli kuitenkin kiltiltä tytöltä itseltään.
Syksyllä 2009 Matilda muutti kotoa Lontooseen opiskelemaan muotialaa. Muoti ja Lontoo voivat kuulostaa monen unelmalta ja sitä suurkaupunki oli myös 18-vuotiaalle Matildalle.
Matilda sairastui Lontoossa bulimiaan − sairauteen, jossa laihduttaminen, ahmiminen ja ahmitusta ruuasta eroon pääseminen hallitsevat elämää. Oksentelu oli alkanut jo kotona lukioiässä, mutta Lontoossa se muuttui päivittäiseksi.
Syömishäiriölle ei ole helppoa selitystä. Vaikka muotikoulussa ympärillä oli kauniita ja tyylikkäitä ihmisiä, ja muotilehtien sivuilla poseerasivat laihat naiset, Matildalle bulimiassa kysymys oli muustakin.
Laihuus ilmensi keveyttä ja huolettomuutta. Se liittyi lapsuuteen ja viattomuuteen – siihen, ettei tarvinnut ottaa itsestään vastuuta.
18-vuotiaalle muuttaminen yksin kahdeksan miljoonaan asukkaan Lontooseen oli ehkä liikaa. Matildasta tuntui, ettei hän pärjäisi. Opinnoissa valikoima oli laaja eikä hän osannut päättää ja valita. Tuntui, ettei hän ansainnut asioita, Lontoossa asumista ja olemista. Ettei ollut arvokas.
Syömishäiriössä kulminoitui nuoruuden epävarmuus ja vastuun pelko. Elämä tuntui tarkoituksettomalta. Tuli halu olla mahdollisimman pieni ja näkymätön.
Edes syöminen tuntui joltakin
Vuosi oli ehkä 2011. Hiihtoloma tai pääsiäisloma. Matilda ei oikein muista.
Hän oli tullut käymään kotona Brysselissä. Nelikerroksisen kodin keittiö oli tehty vaaleanruskeasta puusta, työtasot tummasta kivestä. Äiti, isä ja pikkuvelikin olivat kotona, mutta eri kerroksessa.
Matilda teki itselleen kolme voileipää, päälle juustoa ja kinkkua. Sitten hän otti jäätelöä. Sitten suklaata. Sitten jugurttia myslillä.
Hän otti ruokaa, jonka puuttumista ei helposti huomannut. Sitä, mitä kaapista löytyi ja mikä ei tehnyt heti täyttä oloa.
Terveen ihmisen voi olla vaikea ymmärtää ahmimisen ja oksentamisen logiikkaa. Matilda paransi sillä tyhjää oloaan. Kun oli turta olo, edes syöminen tuntui joltakin.
Jatkuva syömisen rajoittaminen vaatii itsekuria ja estää tekemästä normaaleja asioita. Ahmiminen ja oksentaminen olivat sen sijaan helpompi salata. Matildan kämppiksillä oli omat ruuat, eivätkä he huomanneet mitään. Hän oppi oksentamaan hiljaa, peittämään jäljet ja hajut.
Matilda jaotteli ruuat hyviin ja huonoihin. Hyviä olivat kala, riisi, kvinoa, vihannekset. Huonoja karkki, suklaa, jäätelö, pitsa, leivokset. Kummallakin ruualla oli sama kohtalo.
Sairaudelle vähän kuin antautui. Koska sitä ei pystynyt rajoittamaan, oli sama ottaa sitten kaikki.
Joskus Matilda kipaisi alakerran kauppaan ostamaan suklaakuorrutteisia Magnum-jäätelöitä. Jo ostaessaan hän tiesi oksentavansa jäätelöt. Se oli suunnitelma. Hän ei halunnut niitä kehoonsa.
Matilda oli uppoutunut syömiseen ja oksentamiseen. Se oli aina mielessä ja määritti tekemisiä ja menemisiä. Hän ahmi ja oksensi, joskus useita kertoja peräkkäin. Pelkkä täysi olo ja turvotuksen tunne riittivät laukaisemaan oksentamisen tarpeen.
Nuori nainen ei halunnut tuntea vatsamakkaroita tai sitä, että jalat koskettavat toisiaan. Hän halusi, ettei itsessä ole mitään turhaa tai tarpeetonta.
Kätketty varjopuoli
Lontoossa Matilda kulki kouluun metrolla. Ihmisvilinässä kaikilla oli kiire ja päämäärä. Vierailulla käyneet vanhemmat sanoivat Matildalle, että hänkin käveli koko ajan pari metriä edellä. Matilda muutti joka vuosi. Hän ei asettunut aloilleen, ei sisustanut tai ostanut huonekaluja.
Oksentamisen jälkeen olo oli sekä helpottunut että syyllinen.
Tyhjä vatsa toi kevyen olon, väliaikaisen tunteen, että kaikki on ihan okei. Mutta mitä sen jälkeen tapahtui, sitä Matilda ei oikein muista.
Pahin aika syömishäiriöstä on muutenkin vähän pimeää. Mieli ei tavoita, missä vaiheessa oksentelusta tuli jokapäiväistä tai kuinka monta kertaa piti oksentaa. Kuukautiset katosivat ja lääkäri totesi luuston heikentyneen. Paino putosi kymmenen tai viisitoista kiloa eikä Matilda ymmärtänyt, mitä oikein tapahtuu.
Laihana hän ajatteli olevansa turvassa kritiikiltä. Että kukaan ei voi arvostella häntä, kun hän on saavuttanut jotain, mitä tosi moni haluaa. Olo hoikassa kehossa tuntui silti mitättömältä ja rumalta. Näennäisen vahvuuden alla oli epämääräinen huuto: kunpa joku kysyisi, onko kaikki hyvin.
Joku kysyikin, mutta Matilda väitti laihtuneensa muuten vain.
Mieltä painoi syyllisyys. Syyllisyys siitä, että ei tiennyt, miksi sellaista tekee. Ei osannut selittää edes itselleen. Hävetti, että itsessä oli varjopuoli, jota piti piilotella.
Huomaamista kaivannut Matilda ajoi itsensä yhä pienemmäksi ja näkymättömämmäksi. Muotiopinnoissa hän alisuoritti. Ei uskonut omiin kykyihinsä. Muotikoulussa opettajat sanoivat usein, ettei hän tee niin isoa ja suurta kuin voisi. Ettei hän pysty täysin ilmaisemaan itseään, koska pidättelee jotain.
Pahimpina aikoina mielen täytti niin suuri turhuus, että Matilda ajatteli, ettei olisi väliä, jos hän kuolisi tai katoaisi.
Matilda yritti hakea apua kehoterapeutilta, jonka luona tunnusteltiin kehoa ja sen herättämiä ajatuksia. Terapeutti pyysi Matildaa miettimään seuraavalla kerralla metroon mennessään, minkä paikan valitsee, miten vie tilaa. Meneekö nurkkaan piiloon katse suunnattuna lattiaan vai keskelle katsoen avoimesti kohti ihmisiä?
Matilda meni sivuun, lähelle ovea.
Oma tila pitää ottaa
Kerran oksennusta ei tullut. Ei millään. Oli kevät 2013 ja Matilda viimeisteli kandidaatin tutkintoaan Lontoossa.
Matildaa alkoi itkettää. Hänessä itsessä oli jotain, mikä esti oksentamisen. Hänessä oli jokin rakkaus ja kunnioitus, joka ei halunnut, että hän tekee sellaista itselleen. Joku voima, joka halusi suojella häntä.
Oivalluksesta alkoi tie toipumiseen.
Matilda mietti, että halutessaan muilta rakkautta ja hyväksyntää, sitä voisi yrittää antaa myös itselleen. Hän ei koskaan mennyt terapiaan, vaan kävi asioita läpi itsensä kanssa ja kirjoitti päiväkirjaa. Myöhemmin hän repi päiväkirjat, koska ei halunnut palata niihin enää.
Matilda luki paljon – erityisesti kirjoja, joiden kirjoittajat olivat ammentaneet ajatteluunsa piirteitä buddhalaisuudesta ja itämaisista uskonnoista. Kirjallisuus auttoi häntä näkemään, että muutkin ihmiset kokevat tyhjyyttä, toivottomuutta – jopa kärsimystä. Ja että sellaisia ajatuksia voi käsitellä, niissä voi päästä eteenpäin.
Vähitellen hän avautui muutamalle ystävälle. Kun halu ahmia ja oksentaa valtasi mielen, Matilda lähetti viestin jollekin. Repsahduksiakin tuli − askeleita taaksepäin, vanhan tavan toistoa. Niinä hetkinä Matilda oli pettynyt itseensä ja siihen, ettei pystynytkään pitämään itselleen tekemiään lupauksia. Tuntui symbolisesti, että koko vatsa oli solmulla.
Vähitellen ahmimisen ja oksentamisen sijaan Matildaa alkoi kiinnostaa hyvinvointi ja terveellinen ruokavalio. Ruokien jaottelu hyviin ja huonoihin loppui. Maailma ei enää romahtanut leivoksesta.
Sairastumisen kautta Matilda on miettinyt tilan ottamista ja naisena olemista.
Nuorempi Matilda oli konfliktien välttäjä, joka miellytti helposti muita. Lapsena isän kanssa riitoja vältellyt Matilda oli muotikoulussakin usein hiljaa, koska ei halunnut huomiota itseensä. Viime aikoina Matilda on yrittänyt oppia ilmaisemaan omia mielipiteitään. Jos joku ei kestä, että hän on eri mieltä, se ei ole hänen ongelmansa.
Nuoria tyttöjä Matilda haluaisi muistuttaa siitä, ettei arvokkuus lähde ulkoisista asioista. Sen, miltä näyttää tai mitä saavuttaa, ei pitäisi vaikuttaa kenenkään arvokkuuteen.
Syömishäiriö on Matildan mielestä takana, mutta työ oman mielen kanssa jatkuu. Uusissa ihmissuhteissa mieleen hiipii pelko, riittääkö tällaisena. Oksentamisen tarvetta ei enää tule, mutta täysi vatsa tai turvonnut olo tekee päivästä epämukavan.
Edelleen Matilda tiedostaa oman kehonsa. Aina ei ole helppo luottaa, että oma keho kyllä pärjää ja toimii.
On huhtikuu 2017. Matilda tapaa ystävänsä meksikolaisessa ravintolassa. Paikka on värikäs, aidosti meksikolainen tunnelmaltaan ja Matildalle tuttu entuudestaan.
Vatsa on aiemmin nautitun lounaan seurauksena vielä täysi, joten Matilda valitsee itselleen tacosalaatin.
Hän syö niin paljon kuin jaksaa – melkein kaiken. Syöminen ei tunnu miltään, ei ainakaan pahalta tai hävettävältä.
Koko syöminen on oikeastaan sivuseikka.
Ystävän tapaamisesta on kahdeksan kuukautta, joten puhuttavaa riittää.
Teksti: Meri Fager
