Jaana Tiiri, 22, halusi muuttaa lähemmäs kouluaan. Hän oli joutua korvausvelvolliseksi omasta henkilökohtaisesta avustajastaan.
“Kun Länsimetro alkoi kulkemaan, liikenneyhteydet minun ja puolisoni opiskelupaikkoihin Helsinkiin sotkeentuivat. Asuin tuolloin Espoossa aviomieheni Sakriksen kanssa. Ennen Länsimetroa Espoosta meni suora bussi puolisoni opiskelupaikkaan, mutta Länsimetron myötä matka-aika piteni huomattavasti. Minua ärsytti myös se, että oma koulumatkani piteni paljon. Ajattelimme Sakriksen kanssa, että onpas tämä nyt kakkaa. Pohdimme muuttoa Helsinkiin, jotta voisimme asua lähempänä opiskelupaikkojamme.
Eräänä päivänä tylsällä luennolla aloin katselemaan netistä vuokra-asuntoja. Näin erään asunnon ilmoituksen, josta huomasin, että tämähän olisi meidän elämän kannalta hyvällä paikalla. Katselin tarkemmin ja asunto vaikutti muutenkin kivalta. Huomasin, että kämppään oli näyttö jo kahden tunnin päästä. Sovimme Sakriksen kanssa, että menemme katsomaan asuntoa. Asuntonäytössä oli aika paljon ihmisiä paikalla. Olimme varmoja siitä, ettei me saada kämppää.
Seuraavana päivänä Sakrikselle soitettiin ja kerrotiin, että asunto on meidän! Välittäjä kertoi, että pääsemme muuttamaan maaliskuussa. Ajattelimme Sakriksen kanssa, että johan pomppas, nyt varmaan sitten muutetaan.”
Puute palveluissa kaatuu vammaiselle
“Rupesin miettimään, että nyt kun muutan Espoosta Helsinkiin, niin myös vammaispalvelujen tarjoaja muuttuu. Avustajapalvelut tarjoaa aina kunta. Ystäväni Samuli työskentelee minulla henkilökohtaisena avustajanani, joka on minulle siis sosiaalipalvelu. Olin Samulin kanssa sopinut, että hän jatkaa henkilökohtaisena avustajanani myös Helsingissä.
Henkilökohtaista apua kunta voi tarjota erilaisilla malleilla: palvelusetelillä ja työnantajamallilla. Käytän itse työnantajamallia: siinä kunta myöntää minulle tietyn määrän tunteja kuukaudessa, jotka saan käyttää henkilökohtaiseen apuun Samulin kanssa. Työnantajamallissa toimin itse työnantajana. Olen itse rekrytoinut Samulin ja vastuullani on hankkia työntekijälleni myös vakuutukset ja työterveyden, jotka tosin kunta maksaa.
Pohdin, että pitää ruveta soittelemaan ja kyselemään kunnalta vammaispalvelujen siirtymisestä toiseen kuntaan. Soitin ensimmäisenä Espoon kaupungille, josta sanottiin, että muuttopäivästä lähtien he eivät maksa minulle enää mitään. Ihmettelin, että selevä homma. Päätin yrittää soittaa Helsingin puolelle, jotta asiat voitaisiin sopia sitten siellä puolella.
Ensinnäkin Helsingin sivuilta oli tosi vaikeaa löytää mitään puhelinnumeroita. Soitin kuitenkin jonkinnäköiselle vammaissosiaalityön johtajalle. Selitin tilanteeni, että olen muuttamassa ja että minusta tulee maaliskuussa Helsingin asukas. Helsingin puolelta vastattiin, että jaahas, aikamoisella kiireellä ollaan menossa. Heillä on kuulemma uusille vammaispalveluhakemuksille kolmen viikon käsittelyaika.
Mietin, että mitäs tehdään: haluaisin pitää saman avustajan, mutta tarvitsemaani sosiaalipalveluun tulee muutaman viikon aika, jolloin mikään kunta ei maksa sitä minulle.
Henkilökohtaisella avustajallani Samulilla on ensinnäkin kuukauden irtisanomisaika, kuten työsopimuksissa yleensä on. Samulilla on myös terveydenhuolto, jonka irtisanomisaika on kolme kuukautta. Lisäksi hänellä on avustajanani vakuutus, jonka täytyy olla voimassa niin kauan, kuin työsopimuskin on voimassa.
Helsingin johtohenkilö totesi, että nämä on vähän tämmöisiä mutkikkaita tilanteita. Hän kysyi, että olenko puhunut Espoon pään kanssa: yleensä muuttaessa on tapana, että vammaispalveluissa on parin viikon siirtymäaika. Silloin vanhaa palvelusopimusta voidaan jatkaa pari viikkoa niin, että muuttaja on saanut asiansa kuntoon uuteen kaupunkiin. Sanoin puhuneeni Espoon vammaispalveluiden kanssa, ja että he lopettavat tukeni muuttopäivänä. Helsingin puolen johtaja vastasi minulle, että tällaisissa tilanteissa vastuu kaatuu työnantajalle – eli minulle itselleni.
Päivittelin, että jaahas, olen sosiaalipalvelun asiakas, mutta minulle tämä nyt kaatuu. Jos odotusajalla työntekijälleni Samulille tapahtuisi onnettomuus, niin olisin itse henkilökohtaisesti täysin korvausvelvollinen. Jos en maksaisi korvauksia avustajalleni, hän voi haastaa minut oikeuteen, koska olen tämän laillinen työnantaja. Esimerkiksi jos Samuli satuttaisi jalkansa työajallaan, niin joutuisin maksamaan kaikki hänen terveydenhuoltokulunsa. Tavallisessa tilanteessa kunta maksaisi nämä.
Kysyin Helsingin puolelta, mitä voin tehdä tässä tilanteessa. Minulle sanottiin, että ota yhteyttä mahdollisimman äkkiä tulevaan sosiaalityöntekijääsi, jonka kanssa voitte miettiä mitä tehdään. Helsingin vammaispalveluissa on alueittain eri sosiaalityötekijät.
Mietin illalla, että johan on helevetti. Mennäänkö tässä nyt velkavankeuteen vai muuten vaan linnaan. Tilanne oli todella käsittämätön.”
Sosiaalityötä vaikka paljaalla lattialla
“Seuraavana päivänä odotin kuumeisesti sosiaalityöntekijän soittoaikaa. Uusi sosiaalityöntekijä otti tilanteen kylmän rauhallisesti ja ymmärsi, että nyt on kiire ja akuutti tilanne. Hän tuntui itsekin ihmettelevän sitä, että Espoosta ei tarjottu mitään tukea sille siirtymäajalle. Mietittiin yhdessä mitä voidaan tehdä, kun aikaa oli tosi vähän.
Helsingissä sosiaalityöntekijän pitää tehdä kotikäynti, jotta voidaan tehdä avustajapäätös vammaiselle. Me siinä pohdittiin ja katseltiin kalenteria. Sosiaalityöntekijä sanoi, että tavataan silloin muuttopäivänä ja katsotaan mitä voidaan tehdä. Hän sanoi tulevansa muuttopäivänä kotikäynnille. Vastasin, että okei, käy, tervetuloa vaan, mutta me ollaan vasta silloin saatu iltapäivällä avaimet tähän uuteen kämppään. Että täällä asunnossa ei ole sitten mitään. Sosiaalityöntekijä vastasi siihen kylmän viileästi: “No, istutaan sitten lattialla.”
Meinasin puhjeta kyyneliin. Tämä oli ensimmäinen hyvä kokemus koko selkkauksessa ammattilaisten kanssa. Ajattelin, että näin tehdään sosiaalityötä!
Jäin odottelemaan tapaamispäiväämme. Sinä aikana hoidin avustajani Samulin terveydenhuollon ja vakuutusasiat. Terveydenhuoltoyhtiöstä sain tosi ihanan ihmisen kiinni asiakaspalvelusta. Puhuin myös vakuutusyhtiön kanssa. Kummankin tahon kanssa asia järjestyi. Se huojensi paljon.
Minulla oli orientoituneempi olo kun tapasimme sosiaalityöntekijän kanssa. Hän tuli uuteen tyhjään asuntoomme. Asuntoon oltiin jostain syystä jätetty kokoontaitettava tuoli ja keittiön jakkara. Pääsimme kummatkin istumaan tuoleille lattian sijaan. Olisihan se lattialla istuminenkin ollut ihan hauskaa. Juttelin sosiaalityöntekijän kanssa tilanteestani ja tarpeestani palveluille. Olin lähettänyt hänelle vanhat päätökseni ja paperit ja muut. Lopulta sosiaalityöntekijä sanoi, että ei hänellä ole mitään perusteita muuttaa miksikään tätä mun henkilökohtaisen avustajan työtuntimäärää ja päätöstä. Hän kertoi antavansa mulle saman määrän tunteja ja laittavansa saman päätöksen alkamaan minulle muuttopäivästä lähtien.”
Ihmiselle kuuluu itsemäärämisoikeus
“Voisi ajatella helposti, että miksi mulla sitten on tarvitsemani vammaispalvelut työnantajamallin kautta, eikä palvelusetelillä, jos se on kerran näin hankalaa. Kaikissa muissa tilanteissa työnantajamalli on kuitenkin parempi. Palvelusetelillä mun henkilökohtaiseksi avustajakseni tulisi vain joku tuntematon työntekijä jostain yrityksestä. Se työntekijä voi vaihdella, ja siinä mallissa on omaa vaikutusvaltaa muutenkin aika vähän.
Ihmisellä on oikeus valita se henkilö, jonka kanssa hän on tekemisissä neljäkymmentä tai sata tuntia kuukaudessa, tai vaikka vuorokauden ympäri. On ihan toivottavaa, että mä saan itse päättää kuka mulla on töissä ja yksityiselämässäni jatkuvasti läsnä, jotta meidän kemiat kohtaisi. Ihmisellä pitää olla sananvaltaa siihen, että kuka se henkilö on. Silloin mun on pakko valita tämä työnantajamalli, johon kuuluu paljon vastuuasioita. Ei ehkä ajattelisi, että sosiaalipalveluun kuuluu, että mä olen se työnantaja, eli olen tavallaan itse yritys.
Kritisoin sitä, että vammaispalvelut yleensä ovat niin rikkonaiset: vammaispalvelulakia tulkitaan eri tavoilla ja joka kunnassa on vammaispalveluille erilaiset käytännöt. Ihmisille ihan tavalliset asiat, kuten kunnasta toiseen muuttaminen, tulee tosi hankaliksi. Sellainen tilanne vaatii vammaispalveluja tarvitsevalta ihmiseltä todella paljon aikaa, kylmää päätä sekä kykyä vaatia ja neuvotella. Pitää tietää, mitkä omat oikeudet ovat ja mitkä oman työntekijän oikeudet ovat.
Tuntuu, että jos tällaisen muuton haluaisi vammaisena tehdä saumattomasti, niin pitäisi tietää vähintään kolme kuukautta etukäteen minne muuttaa: mihin kaupunginosaan ja osoitteeseen. Eihän kukaan herranjestas esimerkiksi Helsingissä tiedä sellaista kolme kuukautta etukäteen. Ei Helsingin asuntomarkkinat toimi niin.
Palveluiden pitäisi olla saajalleen mahdollisimman kevyitä. Ei pitäisi olla edes mahdollista, että minulle myönnetyn sosiaalipalvelun takia jäisin äkillisesti tyhjän päälle.”
Teksti: Emilia Toivanen
