Ennen nykyaikaista terapiaa ja psyykenlääkkeitä mielisairauksien parannuskeinot olivat vähissä. Houruinhoitolaitokset pikemminkin säilyttivät kuin hoitivat potilaita. Epäinhimilliset ja pelottavat hoitomuodot onnistuivat parhaissakin tapauksissa vain lievittämään oireita.
 

Hassu-Amanda oli menevä nainen – irtolainen, joka viihtyi miesten seurassa. Potilaskertomuksessa hänen mainitaan olleen juoppouteen taipuvaisten vanhempien avioton lapsi, jota ei kiinnostanut lukeminen tai työnteko. Lisänimensä hän oli saanut jo pikkutyttönä. Ulkomaalaisen kuumailmapalloilijan rakastajattarena hän kiersi Eurooppaa aina Pietaria, Lontoota ja Pariisia myöten. Vaatimattomista oloista ponnistaneeksi irtolaisnaiseksi hän pääsi näkemään paljon.

Irtolaisuus oli kuitenkin rikos, ja Amanda oli syyllistynyt myös toistuvaan näpistelyyn. 1800-luvun lopussa hänelle diagnosoitiin epämääräisesti menstruaali hulluus ja hänet teljettiin Seilin saarelle elämänsä 40 viimeiseksi vuodeksi. Hassu-Amanda on tyypillinen esimerkki omalaatuisesta ihmisestä, jota nykyään tuskin ohjattaisiin laitoshoitoon.

Heikkoveriset ihmiset olivat päästäneet paholaisen imeytymään verenkiertoonsa. Heidät piti eristää, etteivät he tartuttaisi muita.

Amandan hoitopaikkana toiminut Seilin hospitaali oli perustettu jo 1689 pienelle saarelle 30 kilometriä Turusta etelään. Sairaalaan lähetettiin parantumattomasti sairaita potilaita, kuten spitaalisia ja mielenvikaisia. 

Kirkko vastasi laitoksen toiminnasta ja osaltaan määritteli hullujen ja heikkomielisten kohtelua keskiajalta pitkälle 1800-luvulle. Heikkoveriset ihmiset olivat päästäneet paholaisen imeytymään verenkiertoonsa. Heidät piti eristää, etteivät he tartuttaisi muita.

Koska mielen sairaudet nähtiin Jumalan rangaistuksena siveettömästä elämästä, hoidot olivat ankaria. Paholainen pyrittiin poistamaan kehosta verenvuodatushoidoilla, kuppaamisella ja oksennusviinikivellä, joka on oksentelua, ripulia ja hikoilua aiheuttava lääkeaine. 

Suomen ensimmäinen varsinainen mielisairaala avattiin keisarillisesta määräyksestä Helsingin Lapinlahteen vuonna 1841. Lapinlahdella hoidettiin potilaita, joilla uskottiin olevan mahdollisuus parantua. Seili jatkoi toimintaansa parantumattomasti mielisairaiden turvalaitoksena vuoteen 1962.

1800-luvulla Lapinlahden potilaiden yleisimmät diagnoosit olivat melankolia, nuoruus- tai vanhuusiän tylsistyminen sekä mania. Nykyään puhuttaisiin masennuksesta, skitsofreniasta, alzheimerista ja kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä.  

Taudinkuvasta riippumatta potilaille tarjottiin lähinnä pakkohoitoja. Aggressiivista käytöstä hillittiin kahlitsemalla potilas jalkaraudoilla ja pakkopaidalla. Kiedehoidossa potilas sidottiin kosteilla lakanakankailla sänkyyn. Kapalointi helpotti osan rauhoittumista, mutta liikkumisvapauden menettäminen oli toisaalta ahdistava kokemus. 

Potilaita kylvetettiin jopa kuudesta kymmeneen tuntia päivässä pari kolme viikkoa putkeen, sillä hikoilun ja kehon lämmönnousun uskottiin olevan potilaille hyväksi. Kestonarkoosihoidoissa rauhattomia potilaita pidettiin morfiinin ja barbituraattien avulla lääkekoomassa viikkoja putkeen.  

Lapinlahden kuuluisin potilas lienee kansalliskirjailijamme Aleksis Kivi. Hänen diagnoosinsa oli krooninen melankolia, jonka uskottiin johtuvan juoppoudesta, loukatusta kirjailijan kunniasta ja verenvähyydestä eli anemiasta. Kiveä hoidettiin kiniinillä, ulostus- ja yskänlääkkeillä sekä morfiinilla tuloksetta. Hänet kotiutettiin puhe- ja liikuntakyvyttömänä helmikuussa 1872. Jo saman vuoden joulukuussa hän kuoli vain 38-vuotiaana. Tutkijat ovat esittäneet kuolinsyyksi alzheimeria tai borrelioosia.

Aleksis Kiven tarina on tyypillinen 1800-luvun mielenterveyspotilaan tarina. Diagnostiikka ja hoidot olivat niin kehittymättömiä, että harva potilas parantui mielisairaalassa. Hoito oli enemmänkin potilaan säilytystä ja oireiden lievittämistä.

1900-luvulle tultaessa kirkolliset näkemykset mielisairaanhoidosta väistyivät lääketieteen kehittyessä. Hulluus alettiin nähdä sairautena, eikä riivauksena. Parantavia hoitokeinoja ei vieläkään ollut, mutta potilaiden oireita pyrittiin lievittämään ajan parhaan tietämyksen mukaan. 

1930-luvulla mielisairaanhoito otti isoja harppauksia Tuusulassa Kellokosken mielisairaalassa. Ylihoitaja Anna Pakalén alkoi soveltaa potilaisiin työskentelyhoitoa. Sairaalan yhteydessä toimi lähes omavarainen maataloustila, missä jokaisella potilaalla oli määrätty työtehtävä. Vaikka työ ei sinällään parantanut potilaita, mielekäs tekeminen ja päivärytmi lievittivät oireita.

Potilaisiin pistettiin kulkutautilaitokselta noudettua malariaverta ja heidän annettiin sairastaa voimakkaita kuumehorkkakohtauksia viikkojen ajan.

Vuonna 1936 Kellokoskella aloitettiin insuliinishokkihoito, joka oli tärkein hoitomuoto 50-luvun loppuun saakka. Potilaisiin pistettiin insuliinia ja heidän annettiin vaipua koomaan puoleksi tunniksi kerrallaan. Hoitoa toistettiin kuutena päivänä viikossa. Monet psykoottiset potilaat kokivat olonsa rauhoittuvan insuliinishokkien jälkeen, mutta hoidon tarkkaa toimintamekanismia ei edelleenkään tunneta. 

Kellokoskella tehtiin pioneerityötä myös sähköshokkihoidossa. Sairaalan alilääkäri Paavali Alivirta hankki Suomen ensimmäisen sähköshokkilaitteen omilla rahoillaan Tukholmasta vuonna 1941. Lääkäri antoi kahdella ohimoilla pidettävällä elektrodilla potilaalle sähköiskun, joka aiheutti kouristuksia ja hetkellisen tajuttomuuden. Potilaat pelkäsivät hoitoa, sillä liian alhainen volttimäärä ei johtanut tajuttomuuteen, vaan aiheutti kivuliaan aivosähköiskun. Onnistuessaan hoito helpotti ahdistusta, ja sähköshokit ovat edelleen vaikeasti masentuneiden potilaiden tehokkain hoitomuoto.

Kenties erikoisimmalta kuulostava hoitomuoto oli malarian istuttaminen, jota käytettiin pääsiassa neurosyfilispotilaiden parantamiseen. Pitkälle edennyt kuppa voi aiheuttaa aivoinfektion, jonka oireisiin kuuluu muun muassa masennus, psykoosi ja dementia. Potilaisiin pistettiin kulkutautilaitokselta noudettua malariaverta ja heidän annettiin sairastaa voimakkaita kuumehorkkakohtauksia viikkojen ajan. Kuume tappoi neurosyfilisparasiitin ja monet tervehtyivät hoitojen jälkeen täysin. Antibiootit korvasivat hoitomuodon 1940-luvun lopulla.

Kellokosken tunnetuin potilas oli Anna Lappalainen, joka uskoi syntyneensä prinsessana Buckinghamin palatsissa ja saapuneensa Suomeen aarnikotkan kuljettamana. 1930-luvulla hänelle diagnosoitiin nuoruusiän dementia sekä mania. Häntä hoidettiin muun muassa insuliini- ja sähköshokeilla, kuumilla kylvyillä sekä tartuttamalla häneen malaria. 

Parantavaa hoitoa ei löytynyt, mutta Kellokoskelta Prinsessa sai turvallisen kodin yli 50 vuodeksi. Taiteellisesti lahjakas Lappalainen maalasi tauluja ja viihdytti sairaalan väkeä lauluesityksillään. Elantonsa hän tienasi toimimalla kylän hierojana.

Mielenterveyshoidon historian synkimpänä häpeäpilkkuna pidetään nykyään lobotomiaa, joka otettiin 1940-luvulla innostuneesti vastaan mielisairaaloissa ympäri maata. Leikkauksella pyrittiin poistamaan potilaalta ylimääräiset ahdistuksen, pelon tai syyllisyyden tunteet, joiden nähtiin olevan psykoosin tärkeimmät aiheuttajat. Varsinainen leikkaus suoritettiin poraamalla kallon molemmin puolin ohimoon reiät, joista tunne-elämää hallitsevan otsalohkon hermoradat varsinaisten aivojen alueelle voitiin katkaista.

Osa ahdistuneista potilaista hyötyi leikkauksista ja osan vointi säilyi ennallaan. Joidenkin vointi huononi. Hoito kuitenkin käytännössä tuhosi potilaiden tunne-elämän. Leikkauksia suoritettiin Suomessa 40–70-luvuilla yhteensä yli 1700.

Psyykenlääkkeiden tulo markkinoille mullisti mielisairaanhoidon 50-luvulla. Ensimmäinen antipsykoottinen lääke Largactil otettiin Suomessa käyttöön 1954. Lääke oli alun perin kehitetty vaikeiden allergioiden hoitoon, mutta sattumalta sen huomattiin helpottavan sekavien psykoottisten potilaiden oireita. Samaan aikaan masennuslääkkeiden yleistyminen mahdollisti vaikeasti sairaiden potilaiden keskusteluterapian. Vanhat hoitomuodot, kuten lobotomia ja insuliinishokit, saivat hiljalleen väistyä. Hoitojaksot lyhenivät ja ennusteet paranivat.

Nykyään mielisairaanhoidon ydin on psykoterapia, johon tarvittaessa yhdistetään lääkehoito. Suurin osa potilaista on avohoidossa ja vain murto-osaa mielisairaista hoidetaan laitoksissa. Lapinlahden sairaala lakkautettiin 2008 ja Kellokosken ovet suljettaneen kuuden vuoden kuluessa. 

Juttua varten on haastateltu Timo Laaksosta, Teemu Seppälää ja Harri Nymania. Lisäksi lähteinä on käytetty muun muassa Kellokosken sairaalan juhlajulkaisua, Hulluuden historia –radio-ohjelmasarjaa, Hulluus kylässä –dokumenttielokuvaa, Lapinlahden sairaala – hourujen hoidosta psyykeen parantamiseen ja Seinät eivät paranna –artikkeleita.

Teksti: Miika Koskela
Kuvat: Solweig Wallenius 

 Juttu on julkaistu alun perin Tuima–aikakauslehdessä. Voit lukea lehden näköisversion täältä.