«

»

Whitney ja minä

On vuosi 1992 ja olen kymmenenvuotias. Istun espoolaisen rivitaloasunnon parkettilattialla korvalaput korvilla ja pyöräytän stereoita lujemmalle. Pelkään, että myöhästyn äidinkielentunnilta. Auon suutani ja harmittelen sitä, etten yllä läheskään niin korkeisiin nuotteihin, kuin Whitney Houston.

The Bodyguard -elokuvan soundtrack on ensimmäisiä ostamiani CD-levyjä. Rakastan sitä. Levyn kansilehtisessä on monta pientä kuvaa Kevin Costnerista ja yksi iso kuva Whitney Houstonista.

Vaikka olen vakuuttunut siitä, että kunnon naisella tulee olla pitkä tukka, hyväksyn Whitney Houstonin. Hänen hiuksensa ovat aika lyhyet. Se saa minut antamaan anteeksi äidilleni sen, että hänkin on lyhythiuksinen.

Soitan I will always love you -kappaleen uudestaan, vaikka minulla on jo kiire. Ajattelen, että vielä jonain päivänä minusta tulee yhtä mieletön kuin Whitney Houstonista. Ehkä laulaja, ehkä näyttelijä. Kenties huippumalli? Koska olen kymmenen, uskon, että kaikki on mahdollista.

On vuosi 2012 ja olen 29-vuotias. Istun kotonani nojatuolissa ja katson netistä Whitney Houstonin hautajaisia. Ne lähetetään suorana New Jerseystä. Itken kaikkien puheiden ja esitysten aikana, lukuun ottamatta Kevin Costneria. (Olen pahoillani, Kevin, mutta puheesi oli yksinkertaisesti liian pitkä!)

Minulla on huono omatunto. En seissyt Whitneyn rinnalla vastoinkäymisissä. Hylkäsin hänet 90-luvun puolessavälissä. Selityksiä on monia. Sekosin Take Thatistä ja Bon Jovista. Kiinnostuin pojista. Kokeilin, olisiko hippeys juttuni. (Ei ollut.) Kuuntelin Sex Pistolsia ja yritin löytää sisältäni punkkaria. (Turhaan.) Annoin mahdollisuuden gootti-piireille. (Eivät sopineet minulle.) Menin lukioon. Laihdutin, jotta näyttäisin hyvältä vanhojen tansseissa. Valmistuin ylioppilaaksi. Laihdutin lisää. Muutin Espoosta Helsinkiin. Aloitin työt kahvilassa. Otin roolimallikseni nuoren Madonnan. Pidin hauskaa.

Silloin tällöin luin lehdistä Whitney Houstonin alamäestä. En kuitenkaan ajatellut hänen ongelmiaan sen kummemmin. En ajatellut myöskään sitä, miltä tuntui istua espoolaisen rivitaloasunnon parkettilattialla ja uskoa siihen, että kaikki on mahdollista. Olin jo tajunnut, ettei minusta tulisi laulajaa, näyttelijää tai huippumallia.

Ehkä Whitney ymmärtäisi mitä tarkoitan, kun kirjoitan, että ne vuodet olivat sekavia ja minä olin hukassa.

Istun kotonani nojatuolissa ja katson, kuinka Whitney Houstonin arkkua kannetaan pitkin kirkon käytävää. I will always love you soi ja itken – useammastakin syystä. Selityksiä on monia. Ajattelen itseäni parkettilattialla korvalaput korvilla, ajattelen Whitneyn lyhyitä hiuksia. Ajattelen äitiäni ja viimeistä 20 vuotta. Ajattelen sitä, kuinka olin joskus varma, ettei minusta koskaan tulisi mitään. Ajattelen sitä, kuinka Whitney kävi kahdesti Helsingissä konsertoimassa enkä mennyt kuuntelemaan häntä kummallakaan kerralla. Ajattelen sitä, kuinka luulin, etten koskaan löytäisi ihmisiä, jotka ymmärtävät minua. Ajattelen montaa pientä kuvaa Kevin Costnerista ja yhtä isoa kuvaa Whitney Houstonista.

Ja sitä, kuinka ehdin äidinkielen tunnille.

 

Kommentoi:

Your email address will not be published.


9 + six =